Ihanaa! Raahasin laiskan Bernin aamulenkille (melkein puolen tunnin lenkki, jippii), ruokin Kissapedon ja tajusin, että voin lähteä rannalle grillautumaan. Eikä tartte vahtia ketään! Puolisokin on töissä ja rahat loppu, niin ettei tartte sillekään kaljaa ostaa. Hyvältä näyttää..Kahvia kuppi ja menox sanoi annie lenox.

Kesäloma, lapset mummolassa, laatuaikaa puolison kanssa. Kuulostaa hienolta, vai mitä? Vaan kuinkas sitten kävikään? Ukko ryyppäsi koko viikonlopun, mitä nyt muutaman kerran sammui olkkarin lattialle. Koiran kanssa kuunneltiin samat valitukset ja örinät kuin noin miljoona kerta aikaisemminkin. Hymyiltiin, nyökkäiltiin ja oltiin kilttejä ja hiljaisia, ettei suuttuisi. Suht hyvin meni, ei pahempia rähinöitä. Kun lapset oli poissa, pystyi antamaan tarpeeksi huomiota ja sympatiaa. Tänään meni töihin ja huokaisin helpotuksesta. Muutama tunti omaa aikaa...

Eli mikä kaikki on nyt sitten mennyt pieleen? Aloitetaampa aikaisemmasta. N.17 vuotta sitten olemassaoloni alkuhämärissä kaipasin muutosta. Keskitin siis hengenvoimani ja aloin toivoa. Halusin miehen, paljon lapsia, oman kodin, paljon lemmikkejä, kivan työn, opiskella...

Sain miehen, oltiin älyttömän rakastuneita, saatiin neljä lasta, asuntolaina, eläimiä. Sitten, vaivihkaa vuosien varrella mies alkoi juoda enemmän ja enemmän. Oli paljon reissutyössä ulkomailla ja raskas työhän vaatii raskaat huvit. Vaan sitten meni kortti, kolmasti. Siihen loppui se työ. Ovat niin ilkeitä, nuo poliisit...

Koira on laiska ja itsepäinen, kissa käy varoittamatta päälle, hamsteri meni ja kuoli. Kerrostalokolmiossa meitä asuu kuusi ihmistä, mutta oma on. Nukun keittiössä. Opinnot jouduin lopettamaan, kun mies ei niitä hyväksynyt. Työni on vaihtelevaa, haastavaa, huonosti palkattua ja osa-aikaista.

Vaan onneksi on lapset. Ja kun rahaa ei ole, on meidän perheen hiilijalanjälki toooodella pieni.